Mulla on rintasyöpä, sanoin jääkiekkoa katsovalle miehelle. Mies sulki television, tuli lähemmäksi, otti kainaloon, kysyi miltä tuntuu. Eipä oikein miltään, en yhtään tiedä vielä. Yritin makustella asiaa, syöpää. En tuntenut itseäni yhtään sairaaksi. Syöpä tuntui vieraalta, väärältä kuvaamaan minun tilannettani. En osannut pelätä, en tiennyt mitä olisi pitänyt pelätä tai mitä voisin odottaa. Tunsin itseni tyhjäksi ja aukinaiseksi. Kuin syöpä olisi avannut oven ja tuulettanut ulos kaikki tunteet. En voinut kuin odottaa. Ensimmäiseksi aloin odottaa seuraavan päivän lääkärin tapaamista. Siellä saisin varmasti kuulla lisää, tietäisin mitä kohti suunnistaa seuraavaksi.
​
Mies keitti meille chaita. Nuuhkin isosta kupista nousevia aromeita, neilikkaa, kanelia, kardemummaa. Tuoksu oli tuttu ja kotoinen, jouluinenkin. Hengitin joulua sisääni ja annoin itselleni luvan ajatella lyhyesti sitä mahdollisuutta, että en olisi elossa jouluna. Mitä jos tämä olikin sellainen syöpä, johon kuolisi nopeasti? Mies kaivoi kaapista levyn piparisuklaata, ja ajatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Tänään oli hyvä päivä aloittaa joulusuklaakausi. Levy oli ostettu edellisellä kauppareissulla hätävaraksi, jotta sitten olisi sopivaa suklaata, kun jouluikävä iskisi. Nyt se täyttikin toisenlaista ikävää, jonkinlaista yleistä elämän ja tasaisuuden kaipuuta, jota en osannut sanoittaa, mutta joka tuntui aaltoiluna rintakehän ja pallean alueella ja aiheutti sen, etten oikein osannut olla paikoillani. Mies käski minut kainaloon ja siihen rauhoituin. Meillä oli kuitenkin kaikki hyvin: meillä oli toisemme, oli hyvää teetä ja levyllinen suklaata.
